Hei. En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, ja paljon on ehtinyt tapahtua matkan varrella. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin toisessa blogissani, katsoo miten innostuu kirjoittelemaan.
Mutta.
Olen ratkennut taas. Kaikki elämässäni on hyvin, paitsi mieleni. Näin tänään psykologia. Toivottavasti pääsen eteenpäin ennenkuin olen pohjalla - en nimittäin onneksi ole vielä siellä.
Tiistaina sorruin. Mattoveitsi viilsi ihoa niin helposti, niin kivuttomasti. Pitkästä aikaa. Se sai ajatukset muualle. Ja haavat vuosivat. Olen tehnyt joka päivä sen jälkeen. En syviä enkä pahoja, mutta mikä tärkeitä - en sinne mistä muut näkisivät ne. Sen verran olen oppinut. Tee sinne minne kukaan ei näe.
En muistanut kuinka helppoa on saada loputtomalta tuntuva itku loppumaan. Siihen ei tarvita kuin muutama siisti ja nopea viilto. Ja paperia ettei veri leviä. Ja yksityisyyttä. Sen jälkeen itku loppuu nopeasti. Mutta tilalle tulee vain tyhjyys...
Yritän, mutta en onnistu. Olen heikko. "Olet rohkea", psykologi sanoo. Onneksi on sellainen kenelle voi oikeasti puhua ja avautua. Ja tämän päivän (ja samalla ensimmäisen) tapaamisen jälkeen halaa. Mutta en ole rohkea. Enkä vahva. Muuten en olisi tässä. Olisin joko kuollut tai sitten onnellisesti elossa, ilman TÄTÄ....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti